Kaupungin lyhyt historia 1830 - 2001

Copyright by Equinox (autumn_dusk[at]hotmail.com), AD 2000. All rights reserved for publication or distribution. Violators of this law are required to pay a nominal fee of 200,000 coconuts to the Swiss account given.

1. Kaupungin alkuvaiheet ennen vuotta 1830

Trancisíon löydettiin vuonna 1507, espanjalaisen löytöretkeilijän Ferdinando De Cabo De Gatan johtaman laivueen eksyessä kurssistaan liian pohjoiseen. De Gata, joka oli kauan haaveillut vastaavan löydön tekemisestä, otti löydön innostuneena vastaan nimeten saaren Trancisíoniksi. Saaren eteläisin kärki sekä huhun mukaan paikka jossa saaren löytäneet ensimmäisenä rantautuivat kantaa yhä edelleen nimeä Nuevo Cabo De Gata. Saaren historia, ensimmäisistä päivistä lähtien värittyi kamppailuksi luonnonvoimia sekä ajoittain seuranneita onnettomuuksia sekä traagisia kausia vastaan. Teollistumisen ja siirtomaiden alkuaikoina suurvallat etsivät itselleen kauppasatamia ja väliasemia matkallaan tuntemattomaan. Mantereiden välisellä aavalla merellä sijaitseva saari jolle Trancisíon myöhemmin muodostuisi, oli looginen vaihtoehto imperialistisille Espanjalle muodostaa astuinlauta syvemmälle Amerikkaan. Saari rannikkoilmastoineen sopi mainiosti sataman ja paaluvarustusten rakentamiseen. Ei aikaakaan, kun muutamien talojen ja varastojen muodostama pieni posti- ja huoltoasema oli kasvanut kyläksi. Säilyneet tallenteet kertovat konfliktien täyttämästä, rauhattomasta menneisyydestä jota täplittävät väkivaltainen kilpailu ja hitaasti mutta vakaasti kasvava kolonistien tulva -- joka tarkoittaisi tulevaisuudessa hyvin outoa kohtaloa yksinäiselle saarelle.

Espanjalaiset näkivät saaren alusta asti mahdollisena välisatamana pitkillä purjehduksilla, vaikka se sijaitsi harmittavasti liian pohjoisessa pääreiteiltä. Aluksi saarelle pystytettiin vain pieni tukikohta sekä satama. Saarella ei koskaan ole ollut alkuperäisväestöä. Sen sijaan syntyperäinen Trancisíonilainen saattaa löytää juurensa mltei mistä päin maailmaa tahansa - seikka joka on johtanut kirjavan kulttuurien sekoittumisen syntyyn. Pieni Espanjalainen asemapaikka kasvoi eri kuninkaiden kulloisenkin hallinnon mukaan, varsinkin Filip II:n kaudella. Vaikka eteneminen oli vaikeaa (taikauskoinen ja eristynyt väki saikin saarelle maineen outona paikkana) harvempi kiinnitti liikaa huomiota esimerkiksi erään nimettömäksi jääneen Jesuiittaveljen kuolemaan syvemmällä saaren synkillä metsämailla, tai muihin selittämättömiin tapauksiin. Espanjan siirtomaahallinto oli tottunut moiseen Trancisíonissa, tuossa hylkiöiden ja onnenonkijoiden pesäpaikassa. Saaren silloisen suhteellisen hyödyttömyyden vuoksi 1500 ja 1600-lukujen kolonisaatio oli vaiheittaista ja epäsäännöllistä. Myöhemmin siitä tuli haipuvan Espanjan Imperiumin viimeinen piikki Britannian lihassa, ja 1700-luvun lopulla taistelupaikka Brittien, Amerikkalaisten ja Espanjalaisten, puhumattakaan Ranskalaisista, käydessä pienimuotoista kiistaa saaren omistuksesta osana Espanjan Perimyssotia. Saarelle saatiin riidoista huolimatta pikkuhiljaa suuri kirkko, askeettinen Fransiskaanisiirtokunta (josta myöhemmin kehittyi myöhemmin kokonainen luostari), saha ja pieni sotilastukikohta, jotka muodostivat ennenpitkää kaupungin.

Vuoden 1812 sodan jälkeiset vuosikymmenet todistivat kaupungin satamaan tuodun tavaramäärän jyrkkää nousua. Baltimore-klipperien ja Brittien suurien kauppalaivojen tuomat eurooppalaiset hyödykkeet nostivat Trancisíonin statusta kolonistien silmissä. Trancisíon oli viimeinkin jäänyt hetkeksi ensimmäisen ja viimeisen siirtokuntaisäntänsä, Espanjan, hoiviin. Aseman varsinainen, laajamittainen asutus ei kuitenkaan alkaisi ennenkuin paljon myöhemmin, Puolan vallankumouksen jälkeisessä Kongressissa. Itävallan Metternichin laajasti harjoittama vastavallankumouksellinen politiikka veti useaan otteeseen Euroopan rajoja uuteen uskoon, ja tällä ajalla osa silloisista siirtokunnista sai asein itsenäisyytensä. Trancisíonin saari ei ollut poikkeus, sillä kaukainen ja synkkä pikku välisatama alkoi olla hankala hallittava, eivätkä siirtokunnat olleet enää hallitsijoiden suosiossa. Hiljalleen saari alkoi saada enemmän ja enemmän autonomiaa... ja alkoi muistuttaa pikkuhiljaa kasvavaa siirtokuntaa.

2. Kehityksen kultaiset vuodet 1830 - 1871

Kehityksen aikakausi alkoi varsinaisesti, kun lainsäädäntö-, tuomio- ja toimeenpanovalta siirrettiin virallisesti paikallisen kolonistihallinnon käsiin. Siihen asti saarta olivat de facto hallinneet voimakkaan yksilöt, joko kauppiaat rahoineen, sotilaat aseineen tai -- Trancisíonin ihan alkumetreillä rakennutetun kirkon -- kaunopuheiset kirkkoherrat hurskailla (mutta valitettavan usein fanaattisilla) puheillaan. Väkeä oli vähän, joten oli todennäköistä että kaikki kirjaimellisesti tunsivat toisensa ja olivat tekemisissä toistensa kanssa. Tavallinen syrjäytynyt kylähullu saattoi joutua ei vain suurimman osan, vaan koko kaupungin epäsuosioon -- hyvinkin helposti. Ei ole yllättävää, että saarelle rakennetut hirsipuut olivat kovassa käytössä ja paikallisen, usein hyvin itsevaltaisen, rauhantuomarin sanaa kuultiin laajalti aina krouveista kartanoihin saakka. Tämä tilanne ei kuitenkaan jatkunut seuraavien vuosien ajan, sillä saarivaltiomme oli vielä tässä vaiheessa otollisessa paikassa laivareittien ja kaupankäynnin suhteen, ja kaupankäyntihän oli tähänkin asti ollut saaren vaatimaton elinkeino. Espanja antoi saaren vaaleilla valitun pormestarin käsiin autonomian 1830 menetettyään imperiuminsa ja kiinnostuksensa siirtokuntiin, ja itsenäisyys valtiosta seurasi Simon Bolivarin tekojen inspiroimana 18. Marraskuuta 1842. Trancisíon oli muuttunut - siitä oli tullut vapaasatama.

Trancisíonin turvasatamaan päätyi erehtymättä suunnaton kirjo kansalaisuuksia. Satamaan purjehtivat vuoroin ranskalaiset emigrantit (alati vain jatkuvia vallankumouksia pakoon), puolalaiset pakolaiset (vuoden 1830 kapinan ajalta). Aikaisemmin olivat olleet vuorossa brittiläiset puritaanit, hollantilaiset ja espanjalaiset tutkimusretkeilijät ja kauppiaat, Saksan Liiton pikkuvaltioiden edustamat kansallisuudet, portugalilaiset, kaikkialla läsnä olevat juutalaiset, Brasilian ja Väli-Amerikan itsenäisyyssotien pakolaiset sekä tietysti uuden ja nuoren USA:n kansalaiset. Vaikka ei voida puhua samanlaisesta valtavasta ryntäyksestä kuin Yhdysvaltoihin, Trancisíon kuitenkin koki dramaattisen muutoksen vuodesta 1830 vuoteen 1848, jona vuonna järisyttävät vallankumoukset vavisuttivat koko Eurooppaa. Trancisíonin päätyi tällöin useimpia Itävallan kansallisuuksia unkarilaisista pikkuaatelisista aina Wienin älymystöön asti.

Kaupungista tuli paitsi reittisatama, myös pakopaikka.

Eräs Trancisíonissa 1860-luvulla elänyt rappioitunut runoilija ylisti täällä alkuperäisen kotimaansa nationalistisia aatteita. Eräs unohdettu hollantilainen taidemaalari maalasi tuolloin vastarakennetun Pyhän Fransiskuksen tuomiokirkon freskot (mainittu Pyhän Fransiskuksen tuomiokirkko oltiin silloisen kirkkoherra Vittorio di Gesun vaatimusten mukaisesti rakennettu majesteettiseen, 1200-luvun lopun goottilaiseen tyyliin. On ironista, että katedraali viimeisteltiin vielä samana vuonna kun kirkkoherra itse julistettiin kerettiäiseksi hämärissä olosuhteissa). Kaupungin synkeä keskustori päätyi kaiken kaupankäynnin lomassa eräänlaiseksi hämäräksi Pariisilaisen tai Wieniläisen katukahvilakulttuurin etiäiseksi. Tämä boheemi taiteilijaelämä tulisi paljolti myöhemmin muodostamaan vastakohdan kartanonherrojen perinteiselle, vanhalle rahalle ja onneaan etsivän köyhällistön kehittyvälle kurjuudelle. Vielä myöhemmin siitä tulisi vanhin Kaupungin monista alakulttuureista, mutta tämä tapahtuisi vasta ns. degeneraation ajalla. Ensimmäiset koulut, sekä peruskoulut että korkeakoulut, muodostettiin Pormestari Josef Rothmannin toimesta, ja eräät ulkomaiset akateemiset yhdistykset ja koulut rahoittivat Trancisíonin Kuninkaallisen Akatemian perustamiseen. (Nimi muutettiin 1855 Trancisíonin Yliopistoksi.)

Vaikka etäisiin kartanoihinsa linnoittautuneet kauppias- ja teollisuuspohattasuvut raivasivat plantaaseja ja peltoja, sekä kaatoivat huomattavasti metsää kasvavan kaupungin nälkää ruokkiakseen, mutta he kuitenkin pitivät kasvun tietyissä rajoissa. Osaltaan tämä johtuu näiden verisestä, kulissien takaisesta kilvoittelusta, osaltaan syynä on taas silloin tällöin tavattu sabotaasi ja lähes paranormaalit, taikauskoa herättäneet onnettomuudet rakennustöillä, jotka olivat uhkana tasapainolle - useimmiten vallan sellaiselle.

3. Ristiriitojen vuodet 1871 - 1919

Koko Italia yhdistettiin Sardinian kuningaskunnan alaisuuteen vuonna 1870, Kirkkovaltion katoaminen lopullisesti maailmankartalta merkitsi suurta turvattomuuden tunnetta katolisissa ryhmittymissä kaupungissa. Jo kauan jatkuneet jännitteet uskontojen ja etnisten ryhmien välillä alkoivat levitä 1870-luvun alusta lähtien, sekoittaen vielä entisestään vankasti rikkauksissaan kiinni elävien rahamiesten puolirikollista, rajua kilpailua. Murenevien kartanoiden asukkaissa oli sekä elinvoimaisia, kunnianhimoisia ja nuoria teollisuusryhmiä sekä ikivanhoja, patriarkaalisia kauppiasperheitä. Hyvin sekava sisäpolittiikka tarkoitti katolisten ja protestanttien keskinäisten kahnausten jatkumista keskeytyksettä, sekä erilaisten kansallismielisten tai rodullisten ryhmien (irlantilaiset, italialaiset, madjaarit, mustat jne.) keskinäisen kyräilyn pitkittymistä. Yleensä tietty kauhun tasapaino vallitsi aina 1800-luvun loppuun.

Silloin puuklipperit ja puuvillapaaleilla oli jo korvattu höyrylaivoilla ja tehdastavaroilla. Jatkuva siirtolaisten määrä Trancisíonin tarkoitti käytännössä sitä, että palkat alenivat työvoiman lisäyksen mukana, kunnes työtä etsiviä oli niin paljon, että tehtailijat kykenivät maksamaan lähes naurettavan pientä palkkaa ilman valitusta työläisten puolelta - olivathan he onnekkaita yleensä saadessaan tehdä työtä! Alkoi ns. tehdastyöläis-kurjalistojen aikakausi (1889-1923) jolloin Trancisíonin tehtaanomistajat kykenivät melkeinpä sanelemaan työehdot miten halusivat, kenenkään estämättä.

Kun tehtaissa työskentelevät ihmiset kyllästyivät kurjiin oloihin ja nälkäpalkalla työskentelemiseen, ensimmäiset ammattiliitot ilmestyivät kuvaan mukaan. Seurasi kaksi suurlakkoa, toinen niistä Suuren Sodan aikana 1917. Ajat olivat kovat ja saarelle niin tärkeä kauppa kärsi suuresti. Vaikka uuden vuosisadan innostukset, kuten esimerkiksi zeppelinit, sähkölamput, ja radio tekivät tuloaan, mieliä varjosti huoli: tehtaanomistajien palkkaamien rikollisten (tai laillisten "lakonmurtajien") nujakat ammattiliittojen kanssa. Rikkureita pahoinpideltiin, ostetut lehdet varoittelivat suureen ääneen kommunismista ja yleinen kyynisyys valtasi alaa. Eräs Kaupungissa asunut erakkomainen kirjailija kirjoitti tässä vaiheessa, kaupungintorin öisten kahviloiden ja ateljeiden asukkien suureksi riemuksi, sekä poliittisen kommentäärin että purevan satiirin nykyaikamme ihmisten kertakaikkisesta typeryydestä parhaaseen Trancisíonlaiseen tyyliin. Sietämätön politikointi tyrehtyi vasta vuotta myöhemmin, kun erinnäiset osapuolet oltiin useiden tahojen toimesta järjestetty saman pöydän ääreen. Kaksikymmentäluvulla, kaupan taas vilkastuessa, seurasi jälleen loistava, kenties siihen asti suurin nousukausi. Tällä ajalla rakennettiin mm. Yliopiston kirjasto sekä useimmat nykyisistä virastoista, esimerkiksi silloisen poliisin päämaja sekä vesi- ja sähkölaitokset.

Myös polittiiset puolueet muodostuivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, laajalti ammattiliittojen ja rahasukujen ympärille vaikkakin maltillisella älymystöllä oli painava sanansa sanottavanaan. Vanhojen maata omistavien suursukujen muodostama Kansallinen Koalitio perusti politiikkansa uskonnolle ja yksityisomistuksen varjelemiselle, ja usein päätyi liittoon protestanttisen urbaanin porvariston suosivan Trancisíonin Yhtenäisyyspuolueen kanssa. Näitä vastassa taas oli 1901 muodostettu Trancisíonin Sosiaalidemokraattinen Liitto, jonka linja oli jyrkästi vasemmistolainen, ja jopa Toisen Maailmansodan jälkeenkin (jolloin puolue USA:n painostuksesta, yhteisellä linjavedolla, erosi kommunismista ) usein ehdotti melkoisen Kautskyläisiä ratkaisuja Trancisíonin kasvaviin ongelmiin. Muutkin, useinmiten lyhytikäiset ryhmittymät nostivat silloin tällöin päätään parlamentissa, mutta lukuunottamatta Trancisíonin Liberaalidemokraatteja, kommunisteja, ja silloista populistista Reformipuoluetta nämä saivat useinmiten hyvin vähän ääniä taakseen ollakseen merkittäviä.

4. Laskun ja Nousun Vuodet 1920 - 1955

Kaksikymmentäluvun lieveilmiöt, esimerkiksi järjestäytynyt rikollisuus, eivät päässeet vaikuttamaan Trancisíonin lukuunottamatta epäonnistunutta yritystä asettaa voimaan kieltolaki, joka päättyi paitsi alkoholin, myös uhkapelien viralliseen laillistamiseen. Hyvin amerikkalainen, vuosikymmenelle tyypillinen juhlintakulttuuri saapui jazzin mukana, mutta ei saanut niin vankkaa jalansijaa kuin USA:ssa. Kaksikymmentäluku hujahti ohi kasvun vuosina, vaikkakin niiltä jäi perinnöksi vilkkaan keskustan kasinot, epämääräiset bordellit ja tässä vaiheessa Trancisíonin juurtuva klubikulttuuri. Erilaiset yökerhot ja baarit kasvattivat suosiotaan, ja muodostivat pohjan tulevien ns. degeneraation vuosien synkälle rappiolle. Kirkolliset tahot pyrkivät kuitenkin pitämään kansan Herran nuhteessa, ja keskittyivät tässä vaiheessa vielä mahdollisuuksien mukaan laupeudentöihin saarnaamisen sijasta. Pormestarin asema vahvistui myös rahan virratessa Trancisíoniin, kun ulkomaalaiset toivat huomattavia verotuloja kaupungin kirstuihin.

Pienen kaupungin älymystö ja taiteelliset piirit ottivat (hieman myöhässä) flapper-kulttuurin ja 20-lukulaiset orgiat omakseen mitä vaivattomimmin. Tässä vaiheessa välittömän keskustan ympärille, varsinkin suureen ns. pankkikeskukseen, oli jo noussut muutamia harvoja teräksestä ja lasista rakennettuja, vaikkakin vaatimattomia pilvenpiirtäjiä jotka kohosivat nyt jo rappioituvien, tupakansavuisten taidesalonkien lähistölle sementoiden Uuden Rahan vallan. Myöhemmin huumausaineiden ja hitaasti etenevän korruption hiljalleen ottaessa valtaa romanttinen kirjallisuus ja 1800-luvun musiikki korvautuivat muodikkailla realistisilla teoksilla ja uuden ajan jazzilla. Koska Suuri Sota ei fyysisesti koskettanut itsenäistä, kaukana kaikesta sijaitsevaa vapaata Trancisíona (USA:n laivoille vain sallittiin kauttakulkuoikeus) elämä oli onnellista ja huomisesta ei ollut huolta. Euroopan palaessa raunioina Trancisíonissa alkoi henkisesti ns. degeneraation aikakausi, joka tulisi syöksemään sen viisikymmentävuotiseen pimeyteen.

Kuten kaikki nuoret demokratiat, Trancisíonkin kärsi jatkuvista hallituskriiseistä. Yleensä parlamentin vaa'ankielenä toimivat Reformipuolue ja Liberaalidemokraatit, jotka varsin keskustalaisina ryhminä saattoivat tasapainotella oikeistopuolueiden kanssa hallituspaikoista. Talouskriisin 1929 ja pitkän 30-luvun laman aikana sosiaalidemokraatit ja varsinkin Trancisíonin Kommunistinen Puolue kasvattivat suuresti suosiotaan, johtaen 30-vuotisen hataran järjestelmän täydelliseen uudelleenmuotoiluun ja Sosiaalidemokraattien murskavoittoon -34 ennenaikaisissa parlamentti- ja pääministerinvaaleissa.

Suuri pörssihuuma iski nimittäin joihinkin syrjäisen Trancisíonin rahamiehiin, ja paljon pääomaa sijoitettiin ulkomaille. Pörssiromahduksen tapahtuessa 1929 seurasi tietysti lama, joka lisääntyneen verisen teollisuus- ja finanssikilpailun ohessa tuhosi täydelleen Trancisíonin vaurauden pitkälle 40-luvulle asti. Pankit kaatuivat, yhtiöt menivät konkurssiin ja parlamentaarinen taistelu aiheutti skandaaleja, vapisuttaen koko hallinnon uskottavuutta. Kun pankit kärsivät vaikeuksista, joutuivat myös pienyritykset (kulman kakkukaupoista kultasepänliikkeisiin) suuriin hankaluuksiin - tuolloinen valtionpankki kykeni maksamaat tallettajille alle neljäsosan säästöistään näiden tullessa noutamaan rahojaan! Seurasi työttömyyttä ja kurjuutta. Koskapa leikkauksia oli tehtävä, mustat ja siirtolaiset saivat yleensä lähteä ensin, ja monet vähemmistöperheet joutuivat usein muuttamaan jo kehittyneisiin slummeihin.

30-luku ja Toinen Maailmansota oli siis vapaakaupungille katastrofi, vaikkakin taloudellinen luonteeltaan. Yksikään SS-Brigadeführer ei koskaan ehtinyt katsoa saaren karttaa valloitukset mielessään, eivätkä SS-Obergruppenführer Heydrichin etniset puhdistukset ulottuneet näin kauas. Saari liittyi mielellään Sveitsin pankkien esimerkkiä noudattaen kovin epämääräiseen puoluettomuuteen, muutamat tehtaat liittoutuneille ja muutamat akselivalloille tavaraa tuottaen. Jälkimmäiset toimet loppuivat tosin Japanin hyökättyä Pearl Harbouriin, jonka seurauksena Yhdysvallat hienovaraisesti viestitti pitävänsä Trancisíonia täst'edes protektoraattinaan, ja mm. lähetti saarelle liki 1000 sotilasta hyvin samaan tapaan kuin Saksa lähetti Itämeren Divisoonan Suomeen siitä kertomatta tai lupaa kysymättä. Trancisíonista tuli Yhdysvalloille sittemmin tosin rasite laivareittien turvallistuttua, eikä USA missään vaiheessa vaikuttanut saaren päätöksentekoon samalla laajuudella kuin esim. Kolmas Valtakunta Ruotsin päätöksentekoon. Myöhemmin USA:n presidentti Dwight Eisenhower peruutti diplomaattinootin, ja saari sai takaisin ainakin näennäisesti vapautuksen eräänlaisesta kapitalistisesta finlandisaatiosta.

Eisenhowerin tuella ja pääministerien painostuksesta Trancisíonin edustuselintä eli parlamenttia laajennettiin ensin 25, sitten 50, ja loppujen lopuksi uudelleen 25 paikalla nostaen parlamenttipaikkojen määrän kahteensataan. Hallituspuolueet tukivat päätöksiä silläkin uhalla, että yksittäisten lainsäätäjien valta kokisi inflaatiota, koska parlamentin laajentaminen oli erinomainen tapa palkita hallituksen ystäviä ja rauhoittaa sen vihollisia. Kolmannen kerran jälkeen tämä lähinnä pääministerien henkilökohtaisen vallan pönkittämiseksi aloitettu perinne kuitenkin lopetettiin - talousskandaalit ja sota vaativat jo vallanvaihdosta.

Talousriidoista verta vuotaneella saarella voitti sodan jälkeen sosiaalidemokraattien ja keskustan puolueiden liitto, joka nopeasti vakiinnutti valtansa alueella, äänestytti erään pankkiirin veljen pormestariksi, sekä leikkasi nopeasti koulutus- ja kunnossapitobudjetteja tukiaisiksi pankeille ja kärsineille korporaatioile, joiden varassa ihmisten vauraus lepäsi. Kaupungin kaoottinen, hämärä ja usein salaperäinen historia kuitenkin toisi itseään, ja tämä ryhmittymä ei pysynyt vallassa viittä vuotta enempää. Puoluekarttakin oli osin muuttunut. Kuten monissa muissakin maissa sodan jälkeen, Trancisíonin sosiaalidemokraatit keskustalaistuivat ja maltillistuivat punaisesta vaalean punertavanhailakaksi sekatalouspuolueeksi. Reformipuolue sekä pari muuta puoluetta, kuten Maatyöläisallianssi, olivat pudonneet täysin kartalta. Trancisíonin Yhtenäisyyspuolue koki sisäisen uudistuksen ja muutti linjansa selkeästi maltilliseksi, pikkuporvarilliseksi, keskustalaista traditionalismia tukevaksi. Kaksi uutta keskisuurta puoluetta oli syntyvä 1955-1970: Kristillisdemokraattinen Unioni ja Ekologinen Edistyspuolue. Lisäksi Kommunistit muuttivat nimensä 1946 Trancisíonin Työväenpuolueeksi ja sanoutuivat irti entisistä yhteyksistään Kominterniin ja radikaaliin Marxilais-Leninismiin, paljolti USA:n diplomaattisen painostuksen ja Stalinin toimien takia. Vapaamielisen oikeiston tukemista Liberaalidemokraateista taas kehkeytyi Trancisíonin poliittisen kartan arvaamaton va'ankieli, eräänlainen matalaprofiilinen musta hevonen.

Viisikymmentäluvun lopulla mustien, siirtotyöläisten ja köyhemmän väen huumeongelmat, sekä rikollisuus olivat pakottaneet yhtiöt kehittämään yhteisprojektina turvallisuusjoukot, jotka toimisivat alipalkatun ja ylityöllistetyn poliisilaitoksen tukivoimina mikäli vakavampia rikoksia tapahtuisi tietyillä alueilla -- joilla yhtiöillä olisi toimintavaltuudet, ja jotka näinollen olisivat strategisesti tärkeitä näille koko ajan modernisoituville yrityksille. Syynä vähemmistöjen ahdingolle oli lamasta toipumisen aiheuttamat tuloerot ja välttämätön, ankara finanssi- ja rahapolitiikka.

Uudelleenrakennetun Trancisíonin Keskuspankin luottoprioriteetti oli telakka- ja tehdasteollisuus ennen mitään muuta, ja sodan jälkeiset kurjat olot olivat muutenkin nostattaneet rasismin rumaa nuijaa ei-valkoisten ylle. Haluten välttää tukijoidensa ja rahoittajiensa mielen pahoittamista silloinen oikeistohallitus äänesti täpärästi 12 äänen enemmistöllä ns. omaisuudenturvalait voittoon - jopa, yllättävää kyllä, taloudelisesti vapaakauppaan nojaavien Liberaalidemokraattien vastustuksen voittaen.

5. Degeneraation aikakausi 1955 ->

Maailmanpalon jälkeen maailmankauppa vaurioitui, ja USA antoi valtavia määriä Marshall-apua Euroopalle. Trancisíonille sitä ei herunut senttiäkään. Seurasi kylmä sota, joka kymmenen vuotta edettyään paitsi liitti saaren NATO:on, valitettavasti myös tappoi suurimman osan Trancisíonin elinvoimasta. Laivareitit siirtyivät huomattavasti kauemmaksi, niin etelään kuin pohjoiseenkin, ja ulkomaiset sijoittajat ottivat vähin erin rahansa pois löytäen parempia apajia Euroopasta ja USA:sta. Järjestäytynyt rikollisuus iski suojelurahaa vaativien, vanhollisten ja brutaalien siirtolaisperheiden hahmossa, joiden toimista Palermolaiset Cosa Nostran jäsenetkin olisivat olleet ylpeitä.

Verotulot tyrehtyivät, kun satamien vilkas, kuhiseva elämä taantui onnenonkijoiden ja seikkailijoiden väkivaltaisuuksiin. Korruptio ja synkät salaisuudet alkoivat varjostaa ikivanhaa, epämääräisen vaarallista kaupunkia. Huumenuoret ja rikolliset vaihtoivat pimeää rahaa nimettömiin myrkkyihin rapistuvan, goottilaisen kirkon edustalla ja poliisin korvasivat vähin erin useilla alueilla yritysten omat, raa'at turvallisuusmiehet. Poliitikot etsivät nykyään enemmän ja enemmän omaa etuaan, sensaatiolehti tai kaksi ilmestyi kuvaan mukaan villeine otsikoineen ja harvat jaksoivat enää välittää tulevaisuudesta. Nuoret tuhlasivat aikaansa ja rahaansa nihillistisiin juhliin. Kurjallistojen asukkaat sortuivat rikollisuuteen yrittäessään selvitä läpimätien ammattiliittojen mielistellessä lahjusrahojen toivossa vauvoja suutelevia, kameralle hymyileviä poliitikkoja, joiden tyhjät puheet eivät merkinneet mitään, mutta joiden toimet liikuttavat koko kansan kohtaloa.

Useimmat poliittiset puolueet ovat yleisen mielipiteen mukaan eri intressiryhmien ja/tai muutamien voimakkaiden yksilöiden hallinnassa rahan, vallan ja veren ja tahdon taisteluissa. Idealistit ovat harvassa, kyynikoista ei ole pulaa. Vasta 1980-luvulla, presidentti Ronald Reaganin konservatiivisen talouspolitiikan stimuloidessa hetkellisesti alueen taloutta, Trancisíon alkaa pikku hiljaa saada takaisin asemaansa tärkeänä välisatamana USA:n ja Euroopan välillä. Uusi ja ihmeellinen houkutus, korkeateknologia, on pelastamassa saarta. Tuontikemikaalien ja -öljyn jalostamiseen jo kymmenisen vuotta aikaisemmin sopeutunut saari näkee IBM:n ja Applen nousun päättäen ryhtyä kilpaan. High-tech ja elektroniikka muodostuvat 90-luvun loppuun mennessä saaren pääelinkeinoksi, ja jopa laivanvarustuskin heräilee koomastaan. Työpaikat luovat lisää vaurautta, joka luo lisää kulutusta, joka taas luo - paitsi inflaatiota - lisää vaurautta. Koulutus on yleisesti ottaen hieman parantumassa, ja rahaa alkaa näkyä muuallakin kuin yläluokan cocktail-kutsujen takahuoneissa kokaiinin vieressä. Myöhemmin IT-teknologiasta muodostuu Trancisíonin uusi Jumala, rahoitusvakuutuksesta ja osakkeista Poika, ja kemianteollisuudesta Pyhä Henki. Yritysjohtajien palkat kiirivät yhä ylöspäin ja ylöspäin taidon ja tiedon tullessa arvokkaammaksi ja arvokkaammaksi. Kaksi- ja kolmekymmentälukujen Uusi Raha on väistymään päin, siitä on tullut nyt syrjäytyvää Vanhaa Rahaa. Mutta kaikellä tällä on kauhea hinta.

Se hinta on yhteiskunnan kahtiajako. Trancisíonin muuttuessa yhä enemmän ja enemmän teollisuushelvetiksi 1999 rajut ja käsittämättömän laajat väkivaltaisuudet eskaloituivat päivä päivältä geometrisessa sarjassa. Jengiriidat ja aseiden vapaa ajelehtiminen yhdistettynä useiden eri tekijöiden suorittamiin rituaali- ja sarjamurhiin ovat tehneet Trancisíonista vaarallisen ja julman paikan elää. Pyromaanit, pedofiilit, tappajat ja raadolliset, nihillistiset mafiosot ovat jo jotain jota Trancisíon on oppinut kestämään. Niin kauan kuin kymmenvuotinen kasvava talouskehitys jatkuisi, kaikki olisi hyvin vähintäänkin sille kahdelle ja puolelle prosentille Trancisíonissa, joka omistaa 75 prosenttia kaikesta maallisesta hyvästä.

Se kaikki loppui joulukuussa 2000, kun Trancisíonin Keskuspankin sekä usean suuren yrityksen tekemät finanssi- ja rahapoliittiset ratkaisut johtivat tulevaa lamaa enteillen kahteen perättäiseen massiiviseen valuuttapakoon. Tukiostot jäivät Sosiaalidemokraattisen hallitusliiton ministerien osalta tekemättä: näkymätön käsi korjaisi, eikö vain? Hallituksen järjetön vastuuttomuus jäyti investoijilta loputkin luottamuksesta, ja Trancisíonin ekonominen uskottavuus virallisesti romahti helmi- ja maaliskuussa 2001. Vastavalitun pääministeri Diazin parlamentti rakoili ja natisi, ja viimein romahti 2. syyskuuta 2002 äänin 129-65. Neljä äänesti tyhjää. Uusi, David Mercadon johtama konservatiivinen oikeistohallitus ryhtyi välittömästi toimiin saaren talouden saattamiseksi järjestykseen, mutta ajoi läpi myös useita turvallisutta, poliisia, maahanmuuttoa ja julkista järjestystä koskevia lakeja. Ne tiukensivat tilannetta saarella huomattavasti, tehden rikollisesta toiminnasta hankalampaa, mutta antoivat konservatiiveille samalla vapaat kädet rajoittaa yksilönvapauksia.

Mutta jo 2001 oli tullut lama, ja USA:n sota, ja länsi oli pitkään ollut taas vaihteeksi talousvaikeuksissa. Iäkäs pikkukaupunki on kuitenkin kuvitellut pitkään, että on yhä elossa huolimatta kodittomien vaarallisesta elämästä kasvottoman kaupungin asvalttiviidakossa tai helvetinloukoista slummien labyrintissä. Rappeutunut hirviökaupunki nostaa vielä päätään, mutta sen kansa hyräilee yhä toivottomien balladeja graffittien ja roskien täyttämien ahtaiden kujien kuristusotteessa. 25 000 koditonta ja hyljättyä ääntä nyyhki itkien yhä yön pimeydessä odottaen pelastajaa, epäkuolleiden kämmenellä.

Trancisíoniin on tullut pimeä. On tullut yö.

Nykyhetki vuonna 2006.